PILOTTIPULU HYPPÄÄ PESÄSTÄÄN
Luet tällä hetkellä zine-projektia, joka on syntynyt rakkaudesta rauhanaktivismiin ja nuortenlehtiin! Maailmalla räjähtelee ja jos ei itse ole tulilinjalla, on todennäköisesti lamaantuneena päätteen äärellä. Pulunen on neljän käsiparin kokeilu tehdä kaikkea, mitä haluaisimme nähdä rauhankentällä - ja kutsua ihmiset tekemään sitä meidän kanssa. Olisi hienoa, jos meidän projekti murtaisi jäätä ja toisi ihmisiä yhteen heittelemään hyviä ja huonoja ideoita - ja ehkä iskemään kipinää jollekin uudelle ja jännittävälle?
Tuntuu että rauhankentällä pähkäillään vuodesta toiseen miksi nuoria ei kiinnosta rauhanaktivismi. Sen sijaan, että pyrkisimme asettamaan nuoret olemassa olevaan rauhantyön muottiin, päätimme luoda tilaa jossa tutkia omaa aktivistin identiteettiä muiden kanssa.
Nimenomaan muiden kanssa! Olemme miettinyt paljon sitä, kuinka tärkeää yhteisön tuki on kuormittavina ja pelottavina aikoina. Ja toisaalta kuinka moni nuori onkaan vailla kyseistä yhteisön tuomaa tukea ja turvaa juuri nyt.
Moni lukija ei ehkä tiedä, että Venetsia on perinteisesti tunnettu nimellä la serenissima, joka tarkoittaa seesteisintä. Nimen ironiaa on vaikea olla huomaamatta tänä päivänä, mikäli sattuu eksymään keskellä heinäkuuta San-Marcon torille. En toki ole kohdannut levottomuuksia täällä asuessani, sillä paikallinen poliisi pitää huolta että kaupungin imago pysyy puhtoisena turisteja varten, ja pienikin konfrontaation saati sitten meluisan hauskanpidon mahdollisuus tukahdutetaan alkuunsa. Tarkoitankin, että hiljaisuutta ja rauhaa voi täällä olla vaikea löytää muualta kuin sisimmästään. Ihmisiä kokoontuneena katsomaan tätä mahdotonta kaupunkia on kaikkialla, heitä tulvii ovista ja ikkunoista, ja on helppo kuvitella miltä paikallisesta tuntuu, kun ei itse meinaa mahtua sekaan.
Merenpinta nousee, maa allamme vajoaa, mikromuovi kiertää veressä, ja suuri aavikko nielaisee enemmän ja enemmän lajimme elintilasta. Mutta minun, juuri minun, on pakko nähdä tämä kaupunki. Minun on nähtävä se, ennen kuin se uppoaa. Minun on nähtävä sen taideaarteet, turkoosi laguuni, minun on istuttava kiikkerän veneen kyydissä ja odotettava kanaaliruuhkassa muiden kuolevaisten joukossa. Jos kaikki muutkin saavat, miksi en minä? On vaikea määrällisesti kuvailla sitä ihmisten massaa, joka pyrkii kaikki samaan, aivan liian pieneen tilaan yhdellä kertaa. Kuin mitään rajaa ei olisi olemassakaan. Kuin kauneutta, joka täällä syntyy täydellisestä harmoniasta ihmisen kädenjäljen ja luonnonvoimien välillä, voisi venyttää ja venyttää, ikuisesti, ilman että se kärsisi.
Ehkä on mahdollista kuvitella hetkeksi ihmissilmät, jotka näkevät mitä tämän kaiken jälkeen odottaa. Toisinaan, kun istun vesibussissa canal granden varrella, katson kuinka aurinko toistaa jokailtaisen näytöksensä laskemalla Venetsian 170 ikiaikaisen kirkon taakse, tai puikkelehdin ihmismassojen lävitse matkallani tapaamaan ystävän aperitivon merkeissä, kuvittelen miltä tämä mahdoton kaupunki näyttäisi tuhansien vuosien päästä kun meitä ei enää ole. Sehän tiedetään, että Venetsia vajoaa. Tiedämme tosin myös, että monet muut lajit viihtyvät Venetsian laguunissa ihmisestä piittaamatta, kaloista lintuihin ja jopa delfiineihin! Nämä hulppeat palatsit ja temppelit väistämättä tuleva murenemaan ja vajoamaan veteen. Sen sijaan laguunin ainutlaatuinen ekosysteemi jatkaa kiertoaan, ehkä jälleen kaikessa suuressa tyyneydessään sitten kun meitä ei enää ole.
Neljä neuvoa sinulle
Saavu paikalle räjäyttämättä ilmakehää: Venetsiaan on kaiken logiikan vastaisesti äärimmäisen helppo saapua maateitse. Silta yhdistää vanhan kaupungin mantereeseen, ja kapunki muutenkin on esimerkiksi Joensuuhun nähden erittäin keskeisellä sijainnilla. Tänne siis pääset pienellä vaivannäöllä melkeinpä mistä tahansa Euroopan kolkasta.
Kunnioita paikallista ekosysteemiä ja elämää. Älä parkkeeraa megajahtiasi laguuniin tai varsinkaan vuokraa koko kaupunkia tehdäksesi siitä alttarin elämäntapasi tuhoamisvoimalle. Ja meille maallikoille: vesijohtovesi on kalkkipitoisuudesta huolimatta täysin juotavaa. Roskikset ovat harvassa sillä jätehuoltoinfrastruktuuri on veden päällä arvatenkin haastavaa; valmistaudu siis kantamaan olutpullojasi, tupakantumppejasi, ja purkkapallojasi niin kauas kuin itsekin olet menossa. Kunnallinen vesibussi on hidas mutta luotettava. Syvemmällä vanhankaupungin uumenissa jalkasi ovat parhaat (ja ainoat) ystäväsi.
Vilkkaimpien turistikatujen ulkopuolella kaupunki on jopa aavemaisen autio, mutta ei suinkaan tyhjä! Unohda siis matkaopas ja kävele, kävele, kävele. Google maps toimii huonosti, mutta joka tapauksessa parasta mitä voit tehdä, on eksyä. Jos haluat nähdä San Marcon torin, ainoa siedettävä kellonaika siihen on yöllä kello yhden ja kello viiden välillä. Lidon, Muranon, ja Buranon lisäksi on lukemattomia saaria, jolta toiselle voit hyppiä. Edellä mainittu on täpösen täynnä kesäaikaan, mutta sesongin ulkopuolella yksityisetkin rannat ovat koko kylän päiväkävelyreviiriä, ja adrianmeressä on rohkeimpien mahdollista uida myös talvisaikaan.
Paikallinen nuoriso on poliittisesti aktiivista, ja kokoontuu perjantaisin entisessä vallatussa tilassa nimeltään Laboratorio Occupato Morion. Paikalliset aktiivit järjestävät siellä paitsi livemusiikkia, myös organisoivat erilaisia tapahtumia ja mielenosoituksia. Myös varttuneemmalla väellä on hallussa esimerkiksi lakkoilun jalo taito paremmin kun meillä Suomessa. Koska suurin osa Venetsialaisista ei oikeastaan asu itse historiallisessa keskustassa, eniten säpinää on mantereen puolella. Kuitenkin myös kaupungin sydämestä löytyy runsaasti opiskelijoita ja poliittisesti aktiivista väkeä muutenkin.
Olin aloittamassa tämän jutun kirjoittamisen viittaamalla Hesarin artikkeliin, jossa käsiteltiin nuorten ja nuorten aikuisten yleistynyttä ahdistusta maailman tilanteesta. Artikkeli oli maksumuurin takana, joten en koskaan saanut lukea sitä kokonaan, mutta tiivistelmän perusteella siinä listattiin erilaisia globaaleja kriisejä, joita z-sukupolven eliniälle on mahtunut.
Pidin artikkelin aiheesta ja siitä, että nuorison huolet otettiin tosissaan. Pieni ääni päässäni sanoi: "Siitäs saitte! Katsokaa nyt kuinka oikeutettuja nämä meidän tunteemme ovat."
Kuitenkin, mitä kauemmin aihetta pohdin, sitä enemmän ärsyynnyin omaan lähestymistapaani.
Eihän sillä pitäisi olla mitään väliä, kuka on kärsinyt eniten. Eiväthän tunteet ole mikään kilpailu, jossa voi voittaa tuntemalla enemmän ja vahvemmin kuin toinen. Miksi haen hyväksyntää tunteilleni Hesarista?
Miksi vanhemmat ihmiset (myös aktivistit) eivät tunnu ymmärtävän surua ja ahdistustani?
"Miten tämä uusi sukupolvi on niin herkkä?" Ei sitä kuulemma ennen masennuttu vaikka oli yhtälailla ihmisoikeusrikoksia ja maailmanlopun pelko.
Nuoriso on aina ollut pilalla.
Minusta se on lohduttava ajatus, siksikin että kun katson minua vanhempia ihmisiä, alan luottaa siihen että kyllä mekin saamme vielä joskus otteen omista jutuistamme.
Nykynuorella on ilmastoahdistus, tavallinen ahdistus, paniikkihäiriö, masennus, mielialalääkitys ja burnout, kaikki koko ajan ja yhtä aikaa.
Ennen kaikkea nykynuorella on puhelin ja siellä historiamme suurin tiedon lähde.
Internet ja some ovat tehneet tiedosta saavutettavaa, mikä on lyömätön valttikortti, mitä tulee tiedon levittämiseen.
Emme ole koskaan ennen voineet todistaa maailman tapahtumia yhtä yksityiskohtaisesti ja moniulotteisesti kuin nyt.
Internet on siis tehokas väline aktivistille.
Ja toisaalta yllättävän vaarallinen:
Näin äsken videon, jossa näytettiin kuusivuotiaan lapsen irronnut käsi. Koulupommitus, Iran.
Reppuja kasassa ja aukinaisia ruumissäkkejä, niissäkin on lapsia.
Onneksi en ole juuri nyt 15-vuotias. Tiedän nimittäin, että jos olisin, en pystyisi käsittelemään tämmöisten videoiden näkemistä mutta toisaalta en myöskään pystyisi lopettamaan niiden katsomista.
Muistan vielä ensimmäisen kerran kun näin sota-alueella kuvatun videon somessa.
Se oli ukrainalainen sotilas, joka juoksi pakoon kun lentokoneesta tippui pommi. Sitten muistan ensimmäisen kerran kun näin kuolleen ihmisen ruumiin somessa. Se oli Palestiinasta. Taapero itkee verisenä raunioiden keskellä ja taustalle on kenties vahingossa jäänyt ihmisen ruumis, joka on murskautunut betonin alle.
Sittemmin olen nähnyt sellaisia videoita jatkuvasti. Halutessani voisin katsella sellaisia videoita vaikka koko päivän jos haluaisin.
Tiedän hyvin ettei ihmisaivoni ole kehittyneet käsittelemään tällaista informaatiotulvaa. Puhumattakaan vielä vaikkapa tekoälysisällöstä, joka luo someen ja erityisesti poliittiseen sisältöön aivan oman tasonsa. Pelkään sitä päivää, kun en enää erota tekoälyvideoita oikeista videoista. Pelkään, että se päivä on jo mennyt enkä vain tiedä sitä.
Erilaisia kriisejä on ollut aina, vanhat ihmiset ovat siinä ihan oikeassa. Kuitenkin meille, minun ikäpolvelleni, on osunut tämä uuden informaatiotulvan käsittely ja hallinta ja se on haaste, johon emme voi kysyä vastauksia edellisiltä sukupolvilta.
Toivoisin kovasti, että voisimme aktivistiyhteisönä luopua suorituskykyyn liittyvistä oletuksista. Toivoisin, että voisimme luopua toistemme vertailusta ja toimia kokonaisena yhteisönä, joka ymmärtää toistensa tuntemuksia. Toivoisin, että olisimme vähemmän ankaria toisillemme sekä itsellemme.
Toivosin, että lasket puhelimesi tänään hetkeksi alas,
olet ansainnut tauon.